Weisu No:21
TUULEN PUOLELLA

Huumaava tuoksu kiirii palkisilla. Lounastuuli saapuu
rynnästä pitkin jostakin tuolta päin.
Jänkä on katettu herkuilla.
Tuolla virtaa porotokan vuo.
Tuolla sopulit möyhentävät varvikkoa.
Tuolla jänis. Puputtaa parasta laatua.
On värien aika.

Sopuli tai pari ei pahaa tekisi, näin aamusta.
Syöväthän enklantilaisetkin aamiaisella lämmintä, herkullista pekonia.
Miettii wanha harmaa susi ja tihruaa alas ryntäälle.

Ei tässä itsellekkään pahaa tekis saada jotakin lämmintä kitaansa.
Saatana.

Jos sitten puoliseksi yrittäisi vaikka jänistä.
Ihan vaikka huvin vuoksi. Ei nyt ole isompaakaan tekemistä.
Noo, jos ei onnistu niin tapan illaksi kermikän.
Vuonelo vaan jotenkin maistuu paremmalta.
Ei siitä mihinkään pääse.
Päälle lotasen lompolosta raikasta vettä.

Vaan kasviksia en syö, perskutarallaa.
Sen verran tässä luonnonsuojelijaa löytyy meikäläisestäkin.
Mitä se sellanen suojelu on että syödään
suojeltavilta eväät? Saatana!



Weisu No:22
ENÄÄ Ei VÄLiÄ

Maailman piirissä, tunturissa, jolkuttaa wanha susi onkalostaan.

Warmuus ja kokemus painaa sen tassuja
jäkälän maalaamaan kivenpintaan.
Tolkuksi sitä iniminen nimittäisi.

Kurussa liikahtaa rikkonainen peura.
Ei tarkoita pahaa susi, tappaa pois kärsimästä.
Tunkee itseensä herkullista lihaa. Täyteen.
Vierelle asennolle. Myrskyn repimä kelo muuttuu loueksi.
Miksi herkun osmalle antaisi?
Aamulla sama kattaus kuonossa kiinni.

Unia - unia. Suloisia pentu-unia. Pakokauhu-unia.
Herkuttelu-unia, naaraan virtsan kiimanhaju-unia.
Tassut tallovat linnunrataan jälkiä.
Matka jatkuu. Ei niitä kukaan nää. On suden hetki.
Tuttu ääni liukuu uneen sisälle.

Kiepsahtaa kelolle kuuntelemaan? Yhdellä loikalla.
Vielä on notkeutta. Kintereet soiden.
Jännityksestä vavisten. Veren kohina suonissa. Elämä.

Huuto! Suden huuto. Oman huuto.
Vastahuuto ja hopusti menossa, jänkä pöllähtelee.
Enää ei väliä vaikka joku kuulisi.
Ei vaikka olisi ilman varmistinta.
Omia on.



Weisu No:23
MUUAN OTUS,  YKS'  SUSi  SiNiNEN

Kerran, yks' otus - neiti Susi Sininen,
tuli onnen tuomaan hukan huomaan.
Ihastunut oli moiseen kuomaan.
Outo ajatus. Kerrassans' ouuto ajatus.

Kiihkossani värisin,
vimmastani tärisin,
riemussani pärisin.
äänelläni särisin,
jotain väliin örisin;
sitten ärisin.

V Ä Ä R i N   Ä R i S i N !
Säikkyi sini pois! Ei tul't enää.

Ny' murheissani märisen,
kun sinineitsyyn menetin,
niin ihmeellisen otuksen.

On enää jälki eilinen, se hetki syvän sininen.
Mainen kaunokainen, nainen - siniverinen
ol' vainen olevainen, mut' ainokainen elämäni nainen.

Siks' hukan täytyy,
antaa sieluns' räytyy.
Ehk' jostain uusi tilaan löytyy ja susi siihen tyytyy
kun sisin hyytyy ja tunteet jäätyy.
Ei pala pois se Susi Sininen.



Weisu No:24
TOiVOO HOKSAAVANSA ENSiMMÄiSEN KUKAN

Aika aamuun harmaaseen taas mataa,
samaa ikiwanhaa rataa.
Vaimea on kylän raitti, saarillansa vielä kaikki.

Pitkän suoran päässä toistasataa painaa saappi.
Tyhjä taitaa olla ruokakaappi, töihin hällä kiirus mennä,
ettei nälkä kotiin ennä.
Ystävällä tällä, näpeistänsä kätevällä.

Hurina kun viimein haipuu, palaa sijaan kesän kaipuu.
Astuu rannan viertää koira kera hukan,
toivoot hoksaavansa ensimmäisen kukan.
Tiukkaa tehden vaikka silmun leskenlehden.

Kello wasta wiittä kiertää,
rastas uutta runoansa laulun muotoon hiertää.
Lokit ensi kertaa taivaanpiiriin piirtää.

Ronkkuu korppi, roukkaa hirvas.
Vyöryy hiljaa raskas jäinen massa, aivan rannan tuntumassa
Lipumassa jäiset telit, kuvastuvat hyiset kelit niissä.

Luopumassa, hiipumassa vankka valta talven.
Lojuu tällä erää piissä.

Tyyni hetki, loppui viri.
Hukkaan meni kiri tyystin, tyhjää kuppini ma ryystin
Ei lähde tänään jäitä alas, päättää rannan verkkotalas.

Väikkyy jäiden alta kylmän virran synkkä juopa.
Väistyy hyinen kuori, rannan kiveen laine läikkyy.
Pikkulintu hukkaa säikkyy, syrjemmälle pyrähtää,
ukkonenkin jyrähtää ja lakkaa siihen paikkaan.
Lähden aamiaista laittaan.



Weisu No:25
SAAREN RANTAA HÖYHENiSTÄ

Jos oikein hiljaa, hiiren hiljaa, hywin hiljaa, hysssss...
var-pai-sil-laan, hii-pii tievan sekä tuulen päälle maate.

Saattaa nähdä - sellainen jos on aate -
kuinka hukkarouva kyljellänsä loikoo, sääriänsä oikoo,
nisät pullollansa herkkusuille aitoo äidinmaitoo.
Pesäluolan suulla. Sen voi melkein kuulla.

Hoksaa eräs pennuista sen jutun, kylkeen siskon tutun,
kuonon tökkää, tulkaa peräs'.
Kostuu äkin pienten suiden pielet, lipoo niitä ahneet kielet.
Pian kaikilla on samat mielet.

Valloittaa tuo luola täytyy, vaikka mitä eestä löytyy.
Aikoo sinne hyökätä tuo hurja pentulauma,
yhtäköyttä, tiiviinä kuin susiturkin sauma.

Hiipii hissun kissun, kepein, varovaisin tassuin,
kevään lehtii joku hännällänsä riipii.
Yllätetään muori täysin, sidotaan se löysin tassuköysin.
Kuonot tutun nisän löytää, käydään emon ruokapöytään.
Silmät kiinni syödään. Jatkaa äiti äidin työtään.

Sitten yli muorin kohti luolaa,
kamuu kersat, nauttimaan jo päivätirsat,
täysin massuin, raskain tassuin, tyytyväisin nassuin.
Vatsat täynnä jumalaista juomaa.
Kyljillänsa loikoillen, sääriänsä oikoillen.
Saaren rantaa höyhenistä haikaillen ja kaipaillen.
Asettuu jo pikkuväki.

Senpä tievaltansa kulkija tuo näki.







   
   


<<<<< Takaisin Harmaasuden luolaan

Copyright Harmaasusi © 2007. harmaasusi.com on rek.dom. nimi.
Kaikki oikeudet pidätetään tavoitettaessa.
Riidat ratkastaan INARIssa, Kaamas-joen penkalla, käräjäkivillä.
Leukulla tai kirveellä.
Sateen sattuessa koko homma katotaan Kievarin laavulla,
sekin INARIn kinkerpiirissä
webdesign 2006-7 © Oh-show-tah Ho'ne-ne Inc.

the
Post Scriptum.
Kerro tutuillesi. Hiiren OIKEALLA näppäimellä T.Ä.S.T.Ä. (Firefox)